Suomessa on siitä hieno seurustelukulttuuri, että yleensä joka paikassa saa olla ihan rauhassa ilman, että kukaan tulee juttelemaan mitään. Saa kulkea junassa omissa ajatuksissaan ja olla hiljaa vaikka koko päivän, jos siltä tuntuu. Paitsi jos satut olemaan joko eläinten tai pienten lasten kanssa liikkeellä. Lemmikeiden tai vauvojen kanssa liikkuvia on ilmeisesti helpompi lähestyä ja puheenaihekin on helppo keksiä. Ihan kuin otsassani lukisi: "Puhu minulle, minulla on palava tarve kertoa kaikki lapsestani ja varsinkin ottaa vastaan neuvoja ja moitteita lapsenkasvatustyylistäni."

Yleensä nämä juttelemaan tulleet ihmiset ovat olleet ihan hyväntahtoisia ja halunneet vain kurkistaa kuinka pieni vauva minulla oikein onkaan matkassa. Ovat kysyneet ikää ja sukupuolta ja taivastellut kuinka söpö pikkumies minulla onkaan. Onhan se ihan mukavaa yleensä, paitsi silloin kun ei itse oikein ehdi eikä jaksaisi jäädä rupattelemaan. Joistakin kun on niin hillittömän vaikea päästä eroon, se tietty ihmisryhmä ei vain tajua milloin toinen yrittää vihjata, että pitäisi jatkaa matkaa.

Hengenheimolaisten kanssa on myös mukavaa jutella. Kun junassa kohtaa kaksi väsynyttä äitiä vaunuineen, on rentouttavaa vaihtaa ajatuksia ja huomata, että molemmat ovat yhtä uupuneita, mutta silti niin rakastuneita vauva-arkeen. Näistä keskusteluista saattaa usein myös saada hyödyllisiä vinkkejä jatkoa ajatellen. Viime perjantaina vinkkasin kanssasisarelleni vaunujen suuaukon edessä olevien harsonpidikkeiden salaisen myyntipaikan. Yleensähän monilla näkee joko pyykkipoikia tai hiuspinnejä ("hämähäkkejä") pitämässä harsoa paikallaan, noh meillä on oikein kunnon pihdit Clas Ohlsonilta. :D

Mutta sitten on ne kamalimmat ihmiset, jotka kommentoivat ja neuvovat kuinka omaa lasta pitäisi hoitaa ja kasvattaa. Mulla kiehuu aina hetkessä yli, kun kuulen näitä:

Olin Onnin kanssa perjantaina Sokoksella pikaisesti käymässä, Onnin vaunuissa oli harmaa harso edessä, jottei satojen ihmisten bakteerit lentäisi pojan vaunukoppaan. Vastaan tuli sitten vanhempi rouvashenkilö ystävättärensä kanssa ja hän uteliaana yritti kurkkia koppaan nenä kiinni harsossa. (Missä menee lapsen personal space?) Kun hän ei nähnyt vauvaa harson takaa, kommentoi rouva ystävälleen kovaäänisesti "kauhea kun sisällä pidetään noin, eikös se lapsi tukehdu siellä vaunuissa". Käännyin tuon kommentin kuultuani katsomaan parivaljakkoa, mutta he raukkamaisesti ehtivät livistämään ennen kuin pääsin avaamaan sanaisen arkkuni - toisaalta ehkä onneksi heidän kannaltaan. Tuli vain mieleeni, että missä menee kommentoinnin raja? 1. Asiahan ei hänelle kuulunut millään tavalla, 2. Lapsi ei tukehdu vaunuissa, kun harso on hengittävää materiaalia ja sen läpi kulkee ilmaa erittäin hyvin, 3. Harso suojaa taudeilta ihmisvilinässä ja 4. Harso suojaa myös tuollaisilta ylenuteliailta mummeleilta.

Onneksi kaikenkaikkiaan kommentit ovat olleet enimmäkseen positiivisia ja olen vielä tähän asti jaksanut keskustella melko hyvin tuntemattomien kanssa. Niitä Onnin uhmaiän siivittämiä känkkäränkkäpäiviä ja tuntemattomien kasvatusneuvoja odotellessa sitten vaan.