On se niin kummallista miten voi päivän suunnitelmat muuttua aivan yhtäkkiä. Torstaina minun piti viettää vapaapäivää leipoen pipareita jouluksi ja paketoiden lahjoja, perjantaina ja lauantaina piti olla viimeiset työvuorot ennen äitiyslomaa. Kaikki tämä oli vielä itsestäänselvä fakta keskiviikkoiltana, kun menin nukkumaan autuaan tietämättömänä seuraavan vuorokauden tapahtumista.

Heräsin tavalliseen tapaani vessareissulle klo 5.40 torstaiaamuna, mutta normaalissa vessakäynnissä oli jotakin omituista. En saanut enää unta, kun jäin miettimään että mitä siinä tapahtui niin erilaista kuin ennen. Tasan klo 6.00 nousin sitten ylös ja kävin uudestaan pöntöllä, nyt tosin selkeni heti, että tosiaankin oli ne lapsivedet mennyt ja nyt sitä vain tuli lisää ja lisää. Ei muuta kuin soittoa Kätilöopistolle, että mitä tehdään, kun olen tasan viikolla 34+0 (eli 6 viikkoa lasketusta ajasta aikaisessa) ja taisi lapsivedet mennä. He jo ehdottivat ambulanssikyytiä, mutta otin riskin ja kuuntelin omaa vointiani, ja soitin mieheni pikakomennuksena takaisin töistä kotiin.

Saavuimme siinä puoli kahdeksan aikaan Kättärille siinä oletuksessa, että tämä olisi vain sellainen tsekkauskäynti ja, että pääsisimme mahdollisesti takaisin kotiin vielä. Selvisikin heti tutkimuksissa, että ei nyt te kyllä jäätte tänne ja lähdette kotiin vasta synnytyksen jälkeen. Ohhoh! Siinä oli vähän sulattelemista shokille! Shokista toipumisen jälkeen tuli kaikki epäoleellinen mieleen; nyt en ehtisi paketoimaan lahjoja, paistamaan pipareita, pesemään vauvanvaatteita.. ja herranjestas, eihän me olla vielä ostettu pinnasänkyä, lastenvaunuja, turvakaukaloa, ammetta, hoitoalustaa eikä mitään! Niin, pitäisikö tässä vaiheessa painaa stop-nappia ja muistaa että mihin tärkeään asiaan sitä pitäisi nyt kanavoida ne ajatukset ja se henkinen valmistautuminen...

Koko torstaipäivä meni leppoisasti ja kivuttomasti osastolla, mitä nyt jouduin piikkikammoisen painajaiseen, kun jouduin alistumaan pistoksille: kortisonipiikkiä pakaraan, että kypsytellään pikaisesti vauvan keuhkoja, tippa käteen, että saadaan vauvalle antibiootteja suojaamaan mahdollisilta infektioilta, ja 8h välein otettavat verikokeet seurantaa varten. Auts.

Ajattelin yöllä nukkuvani paljon ja kerääväni voimia tulevaa koitosta varten (jonka ajattelin alkavan aikaisintaan perjantai-iltana), koska koko torstai oli ollut mielettömän pitkä päivä aikaisine herätyksineen. Eihän siinä muuta käynyt kuin nukahtamisen vaikeus sairaalaympäristössä ja sata ajatusta mielessä. Kahden tunnin sikeän unen jälkeen heräilinkin sitten vessaan yms..

Ja klo 4.00 alkoi tapahtua. Luulin aluksi kärsiväni ilmavaivoista ja tiheästä virtsaamisen tarpeesta, mutta omituisen paineentunteen pahentuessa siinä kahden tunnin sisällä melkoisen kivuliaaksi, aloin epäillä kyseessä olevan supistukset. Kerroin kätilölle epäilyistäni ja hän sitten valmisteli minulle viimeisen kortisonipiikin hieman aikaistetuksi varmuuden vuoksi, otti sydänkäyrät vauvalta yms. Vähän me kukaan tiedettiin, että tunti tämän jälkeen olikin supistukset jo kipuasteikolla lähes sietämättömät, jolloin vasta tajusin kutsua kätilön uudestaan paikalle.

"Kutsuit minua. Jaahas, näyttää olevan kivuliaat supistukset jo. Onpas nopeasti. Katsotaan paljonko olet auki.... ohoh, ai 10cm jo, no odotas niin soitan synnytyssaliin."

Sitten sitä rullailtiin sängyllä tiheiden supistusten saattelemana käytävän toiselle puolelle synnäriosastolle. Siinä vaiheessa toivoin vain, että A) Mieheni ehtisi aamuruuhkista Kättärille ja mukaan synnytykseen, ja B) että nyt 10cm noin nopeasti auettua ei olisi jäljellä kuin se ponnistusvaihe, joka yleensä kestää ensisynnyttäjillä noin 30 min., ja C) että vauva olisi tarpeeksi hyvinvoiva ja selviäisi, kun kerta päätti ennenaikaisesti tulla maailmaan.

Onneksi kaikki nämä toiveet toteutuivat. Mieheni käännytettiin vanhan osastoni aulasta toiseen suuntaan ja hän ehti juuri mukaan ennen kuin aloin ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti minulla sen 15-20min, jonka jälkeen Humus parkaisi aatonaaton aamuruskoon ensimmäisen sävelensä klo 8.10. Ja poika oli niin hyvinvoiva ja jäntevä, että ansaitsi 9 pistettä ja sai rauhassa olla meidän kanssa hetken ennen lastenosastolle lähtöä. Tämä taisi olla sitä kuuluisaa joulun ihmettä.

Lyhyesti strategisia mittoja: Synnytys kesti noin 4 tuntia siitä kun supistukset alkoivat siihen, kun poika parkaisi synnyttyään, synnytys oli täysin luomu ilman mitään kivunlievitystä (mä selvisin ja olen erittäin ylpeä sotasankari!), Humus oli 45cm pitkä ja 2430g painava, ja hengitti aivan alusta asti itse.

Koko perhe voi nyt hyvin, vaikkakin jokainen omalla tahollaan. Elämäni miehet ovat nyt molemmat saavuttamattomissani: Jykä lähti kotiin, ja Humus on kerrosta ylempänä tarkkailuosastolla. Itse ajattelin vihdoin levätä kahden vuorokauden tummat silmänaluset täällä osastolla 6. Itse saatan päästä kotiin jo huomenna rakkaan mieheni kainaloon, jos paranemiseni on yhtä nopeaa kuin tähän asti. Humus viettänee viikon lastenosastolla, jotta voidaan olla täysin varmoja tärkeistä toiminnoista: arvot pitää olla kunnossa, pojan pitää oppia syömään ja hänen pitää olla myös tuottanut ensimmäiset pissat ja kakat. Elämän tärkeimmät tehtävät nyt siis kyseessä, jonka jälkeen saamme koko perheen yhteen.

Tässä vielä kuva maailman parhaasta joululahjasta, meidän komeasta hurmuri-Humuksesta: